Syksy

On vierähtänyt jo pitkä aika siitä, kun viimeksi kirjoitin blogia. Ei vain ole ollut inspiraatiota kirjoittamiseen. Pelkkiä kuvia en viitsi täällä julkaista, muut foorumit ovat sitä varten. Täällä haluan jakaa ajatuksia työstäni. Inspiraatio on ollut kadoksissa varmasti lähinnä siksi, että kulunut syksy on ollut töiden suhteen raskas. Ei sillä lailla, että töitä olisi ollut liikaa; lyhyelle ajanjaksolle on vain osunut useampi henkisesti raskas tapahtuma.

Taisinpa aiemmin kirjoittaa siitä, kuinka surusidontaan ja surevien kohtaamiseen pitäisi aina osata suhtautua ammattimaisesti, laittaa omat tunteet syrjään. Joskus, jopa useimmiten, se onkin helppoa: jokapäiväisiä työtehtäviä, jotka suoritetaan sen kummemmin ajattelematta ja tunteilematta. Mutta sitten on niitä tapauksia, joihin ei voi olla menemättä syvemmälle. Kun useiden hautajaisten takia kovin tutuksi käynyt asiakas kuolee - suruun, otaksuimme. Kun vanhemmat menettävät lapsen. Kun lapset menettävät äidin. Kun aivan liian nuori ihminen jää leskeksi. Syöpä.

Lyhdyn koristelu: Ronja

Työpäivistä katoaa ilo, kun ajatukset pyörivät näiden toinen toistaan seuraavien tapausten ympärillä. Ei voi olla ajattelematta, että tuo kaikki voi tapahtua kenelle tahansa lähipiirissämme, perheessämme, minulle. Mietimme, mikä tästä ammatista teki niin houkuttelevan. Ei sitä valitessaan tullut ajatelleeksi, että floristinkin työssä vastaan tulee tilanteita, joiden jälkeen on mentävä takahuoneeseen itkemään. Tapahtuuhan sellaista tietysti monissa ammateissa paljon useamminkin, mutta jotenkin sitä kuvitteli valinneensa henkisesti helpon tien. Kaikkea muuta.

Tuollaisen tunnelman vallitessa työpaikalla yrittäjäkin helposti hyytyy kaiken muun suhteen. Uuden ideointi, markkinointi, joulun suunnittelu - se kaikki tuntuu niin kovin turhalta ja tyhjänpäiväiseltä, kun muistelee asiakkaan surun riipimiä kasvoja. Sitä vain odottaa hetkeä, jolloin saa laittaa ovet lukkoon ja lähteä kotiin oman perheensä luo. Yhteisiä hetkiä kotisohvalla ei voi koskaan olla liikaa.

Tällä viikolla kaupalla on kuitenkin ollut jo kevyempi tunnelma. Tupa on ollut täynnä elämää. Meillä on uusi innostunut ja aktiivinen harjoittelija, joka on saanut meidät ryhtymään täydellä teholla jouluvalmisteluihin. Lisäksi tämän viikon ajan joukossamme on ollut kaksi yhdeksäsluokkalaista tyttöä TET-jaksollaan. On pyöritelty palloja sammaleesta, väkerretty kransseja jäkälistä, kävyistä ja syksyn lehdistä, jouluiset nauhat ovat taipuneet lukuisiksi ruseteiksi. Välillä olen tuntenut itseni lähinnä kiertäväksi askartelunohjaajaksi, kun olen kulkenut työpisteeltä toiselle neuvoen ja korjaten, kehuen ja tsempaten, kunkin opetellessa uusia asioita. Ja olenpa itsekin samalla yrittänyt opetella ja kehitellä jotain uutta. Alimmaisessa kuvassa komeilee tuotekehittelyni tulos.

Tytöt pääsivät käsiksi sammaleisiin, tästä se lähtee...

Esimakua Augustan ensimmäisestä joulusta

Millainen ihminen, sellainen floristi, osa 2

Tulin luvanneeksi kirjoittaa sarjan ammattitutkinnon sidontanäytössä tekemistäni töistä. Lienee jo korkea aika palata aiheeseen... Otetaan käsittelyyn surusidontatyö. Tehtävänannossa pyydettiin tekemään tekniikaltaan vapaavalintainen surutyö muistaakseni n. 70-vuotiaalle hedelmän- ja marjanviljelijälle Kauppapuutarhaliitolta. Työlle oli asetettu myös hintahaarukka.

Päädyin tekemään pyöreän surukimpun monestakin syystä. Ensinnäkin siksi, että olen aina pitänyt pyöreän surukimpun tekemisestä, se käy minulta helposti, sitä ei tarvitsisi hermoilla näytössäkään. Toiseksi, koska näyttötöitä pitää ajatella aina myös kokonaisuutena; on esitettävä mahdollisimman laajasti omaa osaamistaan. Koska tilakoristeeni tuli olemaan perinteinen sienityö, jäi kahvaan tehty surulaite pois laskuista. Varsinaiseen kimpputehtävään minulla oli hieman poikkeava suunnitelma, joten olisi hyvä näyttää myös ihan tavallisen spiraaliin sidotun kimpun osaamista. Pisaranmallinen surukimppu kaikkien taiteen sääntöjen mukaan on kaikkein tuskallisin tietämäni sidontatyö, joten pyöreään kimppuun oli helppo päätyä.

Materiaalivalintoihin vaikutti tietenkin annetut taustatiedot vainajasta ja tilaajasta. Hedelmiä ja marjoja oli syytä mielestäni käyttää, varsinkin kun elokuussa niitä oli mukavasti tarjolla. Pyöreä kimppu, marjat ja hedelmät - pyöreä muoto tulisi hallitsemaan tätä työtä, siispä valitsisin pyöreät kukatkin.

Tähän asti valinnat olivat helppoja, mutta sitten tuli itselleni seinä vastaan. Entäs värit? Pyöreä surukimppu pyöreine materiaaleineen vaikutti kovin romanttiselta ja naiselliselta kokonaisuudelta. Miten saisin kimpusta miehelle sopivan? Tätä ajatusta pyörittelin pitkään ja mikään väriyhdistelmä ei tuntunut saavan kimppua mielestäni tarpeeksi miehiseksi.

Pidän väreistä ja niiden yhdistelystä. Toimivien uusien väriyhdistelmien löytäminen on aina yhtä riemukas kokemus. Pelkän valkoisen ja vihreän kanssa askartelu saa minut tylsistymään, vaikka kaunis yhdistelmähän sekin on. Ihan parasta on silloin, kun löytää väriyhdistelmän suoraan luonnosta. Se ei voi mennä vikaan. Aina silloin tällöin onkin hienoa pysähtyä tarkastelemaan luonnon yksityiskohtia, miten joku pienikin osanen koostuu monen eri värin harmonisesta yhdistelmästä. Kokeilkaahan!

Ahaa-elämyksen tämän työn suhteen koin eräänä kesäpäivänä, jota olimme viettämässä saaristossa. Rantakalliolla joutilaana istuskellessani tajusin oikeiden värien olevan siinä kalliolla vieressäni! Harmaan sävyt valkoisesta mustaan ja raikas kellanvihreä, suoraan karulta kalliolta, onko sen miehekkäämpää väripalettia?

 
Loppu sujui kuin itsestään. Kellanvihreät omenat löysivät itseoikeutetusti paikkansa kimpusta. Omenat saivat seurakseen myös oksat, joissa olivat kasvaneet: jäkälän peittämät satavuotisen omenapuun kulmikkaat oksat rikkoivat sopivasti kimpun muuten niin pyöreitä muotoja. Marja-aronia takapihallamme oli nujertua kuormansa alla, mustat marjat kypsyivät juuri sopivasti. Valkoinen ruusu on aina arvokas ja kunnioittava kukka surukimppuun. Siniharmaa piikkiputki terävine kärkineen oli sille osuva vastakohta. Pörröinen Green Trick-neilikka imitoi hienosti sammalta ja antoi upean kontrastin kiiltävälle omenan pinnalle. Pieneksi vaaleaksi kukaksi valitsin valkoisen tähtiputken, joka muodoltaan on lähellä piikkiputkea, olemukseltaan kuitenkin aivan päinvastainen, herkkä ja haavoittuva. Kokonaisuuden täydensivät vihreä hortensia, mustikanvarvut, kuunliljan harmaanvihreät lehdet sekä vuorenkilven nahkeankiiltävät lehdet.

Haasteita

Kesä on pelottavan hiljaista aikaa kukkakaupassa. Aikaa voisi olla vaikka blogikirjoitteluunkin, mutta jostain syystä inspiraatiota ei ole löytynyt. Eilen eräs asiakas selaili valokuvakirjaa, jonka olen koonnut floristiopintojen aikaisista töistä, kehui kuvia ja esitti kysymyksen: "Pääsetkö sä nykyään tekemään mitään tällaisia hienoja töitä?" Vastasin jotain ympäripyöreää alan vaihtelevuudesta mutta kysymys jäi kaihertamaan mieltä pitkäksi aikaa. Melkein ahdistuin, kun ajattelin kouluaikaisia suuria sidontatöitä, kun materiaalia oli käytössä valtavat määrät ja hintojen kanssa ei tarvinnut kitsastella. Tätäkö se minun elämäni pienen paikkakunnan kukkakauppiaana nyt sitten on, krysanteeminoksia hautausmaavaaseihin, ruusua ja harsoa satunnaiselle syntymäpäiväsankarille? Ketään ei ole haudattukaan tien toiselle puolelle muutamaan viikkoon. Morsiamet googlaavat netistä morsiuskimpun ja oheistuotteet, printtavat mieleisensä ja tuovat kuvan. Tällainen samanlainen, kiitos. Helppoahan se on, säästää suunnittelun vaivan.  Mutta onko tässä enää mahdollista olla luova ja käyttää kaikkia ammattitaitonsa antamia mahdollisuuksia? Itsensä kehittämisestä puhumattakaan?

Olisin varmasti päätynyt näiden ajatusten myötä hyvin synkkiin syövereihin, jos emme sattumalta olisi juuri edellisenä päivänä työntekijäni kanssa ilmoittautuneet ehkä maailman tämän hetken kuuluisimman floristigurun Gregor Lerschin kurssille syyskuussa. Mieletön tilaisuus nimenomaan siihen itsensä kehittämiseen. Olkoonkin, että menemme olosuhteiden pakosta vain yhdeksi päiväksi, olen varma, että tulemme saamaan huikeita uusia ideoita ja ajatuksia ja pääsemme tekemään asioita, jotka ovat tämän arkisen mukavuusalueemme ulkopuolella. Sekin toki vähän ahdistaa; miten sitä tavallinen maalaisfloristi osaa mitään tehdä moisen floristiikan ylijumalan katseen alla? Uskon kuitenkin, että alkujännityksen jälkeen saamme kurssista kaiken irti ja voimme sen jälkeen tuoda asiakkaillemmekin tuulahduksen modernia kukkasidontaa maailmalta. Maltan tuskin odottaa!


Tarkemmin kun pohtii, vaikka täällä ei kovin usein mitään valtaisaa ja ylettömän kallista tulekaan tehtyä, on meidän arjessammekin erilaisia haasteita, välillä pienempiä, välillä suurempia. Viime viikolla tein surukimpun asiakkaan toivomuksesta pelkästään luonnonkukkia käyttäen. Se olikin yllättäen oikein mukava työ ja heräsin huomaamaan, miten vähän hyödynnämme Suomen kesän tarjoamia mahdollisuuksia. Tavallisestihan ajatellaan että luonnonkukat ovat "vihollisiamme", ihmiset eivät osta kesällä leikkokukkia, koska pientareet ja puutarhat ovat täynnä kukkaa. Miksi emme mekin käyttäisi niitä? Tietenkään emme voi poimia ojasta päivänkakkaroita ja myydä niitä 2e/kpl, mutta voimme myydä ammattitaitoa. Luonnonkukista surukimpun halunnut asiakas olisi toki voinut kyhätä puskan itsekin, mutta eipä se varmasti olisi näyttänyt samalta kuin floristin sitoma kimppu. Siitä ilosta asiakas oli täysin valmis maksamaan meille kukkien poimimiseen ja sitomiseen kuluneesta ajasta käyvän hinnan. Eikä tullut hävikkiä. Lisää näitä asiakkaita, kiitos.

Toinen hauska haaste heitettiin minulle pari päivää sitten, kun eräs morsian jätti kimppunsa suhteen toisaalta hyvin vapaat kädet toimia, mutta hänen vaatimuksensa kimpun värimaailman suhteen ovatkin tiukat, ei aivan sitä mitä on totuttu näkemään perusmorsiamilla. Tiedän, että tässä kimpussa pitää venyä sellaiseen äärilaitaan, että silmiin sattuu ja sitten mennä siitä vielä vähän pidemmälle. Onneksi meikäläisessä on vähän masokistin vikaa. Siitä tulee kivaa!

Ruusuilla tanssimisesta...

Kevään viimeinen kukkakaupan sesonki on ohitettu. Kesäkuun ensimmäinen viikonloppu on perinteisesti ruusujen aikaa. Nyt kun ensimmäistä kertaa vedin ruusushown läpi kukkakauppiaan ominaisuudessa, huomaan että kyseessä on varsin hankala sesonki. Ensin monimutkaisten, pitkälti intuitioon perustuvien laskelmien perusteella, tilaan sadoittain eripituisia ja -värisiä ruusuja ja vielä varmuuden vuoksi muutaman ylimääräisen. Ja ehkä myös jokusen hileellä koristellun, vaikka periaatteessa niitä vastustankin. Varmistan pillien, pussien ja sellofaanirullien, työvoiman, suklaan ja kahvin riittävyyden. Sormet hellinä rapsimme piikit ja vedämme imupinnat jok'ikiseen ruusuun ja joihinkin sormiin. Jollain käsittämättömällä tavalla saamme kaikki ruusut mahtumaan viileisiin tiloihin parhaan mahdollisen säilyvyyden takaamiseksi. Ja koska ruusu on niin tylsä ja tavallinen, ostan vielä punteittain vaikka mitä muita kukkia, jotta olisi tarjota asiakkaille vaihtoehtoja. Käsittelemme nekin ja löydämme vieläpä kaikille kukille jonkun astian esillepanoa varten.

Maanantai-lauantai

Seisomme lukuisien asiakkaiden vierellä lukemattomia pitkiä toveja kylmiön vierellä pohtimassa, minkä värisen (yhden) ruusun sille ylioppilaspojalle voisi ostaa. Käymme läpi kaikki värivaihtoehdot (Ei, sitä sinistä ruusua meillä ei valitettavasti ole), jonka jälkeen asiakas päätyy siihen valkoiseen. "Ei, ei sittenkään, laitetaan kuitenkin se tummanpunainen, jos se on kerran suosituin. Saanko juuri sen kaikkein takimmaisen? Olenko erityisen hankala asiakas?" Ei, et ollenkaan, kaikkihan käyttäytyvät noin. Ruusu saa taas uuden imupinnan, vesipillin ja pääsee eleganttiin sellofaanipussiin hyvän kestävyyden toivotusten kera. Saan siitä jokusen euron rahaa. Kaikkeen vaivaan nähden se on kovin vähän. Koko viikonlopun vettä sataa kuin aisaa ja lämpötila vastaa huhtikuuta. Lauantain odotettu asiakasryntäys jää laimeaksi. Kuka nyt tekisi yhden ruusun takia ylimääräisen pysähdyksen matkalla juhliin ja riskeeraisi hienon kampauksensa juostessaan sateessa autosta kukkakauppaan? Kyllähän se kirjekuori riittää... Toiset ovat hoksanneet, että yksittäispakattuja ruusuja myydään marketeissakin. Sen on voinut ostaa perjantain ruokaostosten yhteydessä. Eikä sen kestävyydelläkään niin väliä ole kun ei se paljon maksakaan.

Tässä vaiheessa lukija varmaan ajattelee, että taidan olla hiukan hullu ja yksinkertainen, kun tällaiseen toivottomaan hommaan ylipäätään ryhdyin. Ehkä epäilet minun olevan aikeissa heittää hanskat naulaan ja pillit pussiin laskettuani montako punttia ruusuja jäi myymättä. Niinhän voisi ollakin, jos ei koulujenpäätösviikkoon olisi mahtunut todella monta positiivistakin asiaa. Saimme sopivasti ennen sesonkia hieman julkisuutta paikallislehdessä ja pääsin kertomaan Vakka-Suomen kansalle, miten lahjat, pullot ja muut esineet voidaan koristella kukilla. Ilahduttavaa oli se, miten runsaasti saimme tilauksia pullo- ja lahjakoristeista. Erityisesti muurarin tyttären sydäntä lämmitti, kun sai tehdä muurauskauhasta pöytäkoristeen. Miten ihanaa! Saimme myös tehdä piristävän erilaisia noutopöytäasetelmia. Takavuosilta on jäänyt mielenpohjalle ankea muisto yo-viikonlopun perjantaista, jolloin tein yön pimeisiin tunteihin asti liukuhihnalta dekoratiivisia asetelmia ruususta ja harsosta lukemattomiin mariskooleihin. Niitä ei tänä vuonna kaivannut kukaan.

Elämme kukkakaupoissa muutoksen aikaa. Sen yksittäisen ruusun voi ostaa vaikka huoltoasemalta, mutta sieltä et voi tilata noutopöytäasetelmaa. Tai jättää muumi-peltirasioita koristeltavaksi. Hän, joka haluaa juhlapöytään jotain sykähdyttävää, joka on enemmän kuin osasi odottaakaan tai hän, joka haluaa antaa lahjan, joka on viimeistä silausta myöten ajatuksella pakattu ja koristeltu, hän tulee kukkakauppaan. Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että  ruususesonki muuttuisi luovuuden ja värisilmän juhlaksi, floristin ammattitaidon huippuhetkeksi.

Ajatuksia äitienpäivän jälkeen

Heti kun sain blogin julkaistua, iskivät työkiireet rytinällä päälle ja rauhallisesta kirjoitushetkestä voi vain haaveilla. Mutta tekstiä syntyy silloin kun ehditään ja asiaa on. Floristisempia kirjoituksia ja kuvia on tulossa, kunhan ehdin, nyt oli sydämellä äitienpäivän herättämiä ajatuksia...

Äitienpäivän aikaan on tapana lukea lehdestä kuin lehdestä äitiyden ylistystä, hemmotteluvinkkejä äideille, leivontaohjeita ja lahjavinkkejä; yleinen tapa näyttäisi olevan tarjota äidille aamukahveja ja valkovuokkoja sänkyyn, sallittua laiskottelua koko pitkä päivä. Ihan kivaa niille, joille se on mahdollista. Monissa perheissä kuitenkin tehdään töitä äitienpäivänäkin ja juhliminen jää vähemmälle. Niin kuin vaikkapa meillä. Kun isä on töissä ravintolassa ja äiti on kukkakauppias, viettävät lapset äitienpäiväviikonlopun isovanhempien hoivissa. No niin, äitienpäivä tuli ja meni ja Kukkahuone Augustakin selvisi ensimmäisestä todellisesta haasteestaan kunnialla. Ajoissa aloitetulla huolellisella valmistautumisella, laskemisella ja suunnittelulla homma todellakin oli kuin puoliksi tehty, ja sesonki selvitettiin hienosti huolimatta h-hetkeen osuneesta työntekijän sairastumisesta ja harjoittelijan haavoittuneesta sormesta. Hyvä meidän tiimi! Ja tokihan meidän perhekin vietti äitienpäivää. Kakkua syötiin viikkoa aikaisemmin, yhden lapsen omatekoiset lahjat sain jo perjantaina ja loput ihanuudet sitten sunnuntai-illalla. Ehdinpä viedä kukkia myös omalle äidille ja isoäidille.

Kukkakauppa on minulle kuin neljäs lapsi. Odotin sitä kauemmin kuin yhtäkään edellisistä ja jännitin kauppiaaksi ryhtymisen hetkeä lähes yhtä paljon kuin synnytyksiä. Synnytystuskat onneksi olivat enemmän henkistä laatua ja kovemmin kirpaisi ainoastaan sen lyhyen hetken, kun pankissa pisti nimensä lainapaperiin. Kun se sitten pitkän odotuksen jälkeen oli siinä, käsissäni, oma kukkakauppani, olo oli vähintään yhtä hämmentynyt kuin esikoista ensi kertaa pidellessäni. Tässäkö tämä nyt on? Onko se oikeasti minun? Onko se sittenkään ihan sellainen kuin kuvittelin? Pitäisikö minun nyt tietää, mitä tälle pitää tehdä? Entä jos en osaa? Saako tämän palauttaa? Ja vastaukset olivat jokseenkin samoja: Kyllä, se on nyt sinun, sinä olet siitä vastuussa ja ei, sitä ei voi palauttaa. Valtava vastuun taakka laskeutui hartioille ja pelko omasta riittämättömyydestä valtasi mielen. Onneksi se tunne ei pysy päällimmäisenä kauan. Niin kuin äitiydessäkin, myös yrittäjyydessä on takaraivossa jatkuva tieto siitä, että minä olen vastuussa paljosta ja pelko; pelko omasta epäonnistumisesta, pelko siitä ettei osaa, pelko siitä, että lapselle tapahtuu jotain ikävää, menettämisen pelko. Hetki hetkeltä ja päivä päivältä pelko kuitenkin väistyy taaemmas ja päällimmäiseksi nousee positiivisia tunteita. Onnistuminen, ilo, ylpeys, rakkaus (kai sitä ihminen saa omaa kukkakauppaansakin vähän rakastaa ilman että pidetään hulluna?), halu puolustaa omaansa naarastiikerin lailla.

Aivan samoin kuin uuden perheenjäsenen syntyessä, yrittäjäksi ryhtyessäkin koko perheen elämä menee hetkeksi raiteiltaan, etsii uusia uomia ja pikkuhiljaa muutaman kuukauden kuluttua rytmi alkaa löytyä, uudet rutiinit muotoutuvat ja kohta tuntuu siltä kuin se kuopus tai kukkakauppa olisi aina ollut meillä. Nyt kun pian kolme kuukautta on kulunut, huomaan että kyllä se entinen elämäkin on tallella, vaikken ole siihen juuri ehtinyt osallistua. Olen niin onnellisessa asemassa, että minulla on loistava aviomies, joka on viime kuukaudet pyörittänyt kotia, käynyt ruokaostoksilla ja tehnyt ruuat, maksanut laskut, synkronoinut kalenterit isovanhempien kanssa (kiitos myös heille!), jotta lapset haettaisiin hoidosta ajoissa ja joku huolehtisi harrastuksiin kuskaamisesta. Sillä aikaa minä olen opetellut uutta tehtävääni. Tutustunut kuopukseen. Vähitellen silmäni aukeavat huomaamaan jo muitakin asioita. On tullut kesä. Samalla kun mietin  yo-ruusutilauksia, huomaan suunnittelevani uutta kukkapenkkiä kotimme etupihalle. Kotiin tullessa tajuan jo vilkaista pyykkikoriin ja pistää koneen pyörimään tarvittaessa. Muistan keittää lasten aamupuuron illalla valmiiksi, vaikka mies olisikin iltavuorossa. En unohda herättää koululaista aamulla ennen töihin lähtemistä. Voisi melkein sanoa, että minulla on uusi harrastuskin, tämä kirjoittaminen. Uusi elämäntapa on sulautunut osaksi meitä.

Tänään vietän ensimmäistä arkivapaapäivääni kaupalta. Ihan niin kuin vauvan jättäisi ensimmäistä kertaa toisen hoitoon. Enkä ole soittanut sinne kuin kerran ja kävinkin paikalla vain kerran. Kukkia hakemassa, en muuten! Hyvinhän siellä pärjätään, vastuussa on luotettava ja osaava ihminen.

Kohtaamisia

Eilen sain kaupalle ihanan, mieltälämmittävän puhelun. Aina ensin sydäntä kylmää, kun kuulee langan toisessa päässä olevan jonkin asiakkaan, joka on parin päivän sisällä käynyt ostoksilla. Automaattisesti ensimmäinen ajatus on, että nyt tulee reklamaatio; jotain on mennyt pieleen, kukat kuihtuneet, sidokset hajonneet, värit väärät, mitä tahansa on voinut sattua. Tämä nainen kuitenkin kertoi ensin halunneensa testata, että toimiiko tämä puhelinnumero, jonka he olivat miehensä kanssa meidän himmeästä kassakuitistamme tihrustaneet esiin. (Meillä on vanha kassakone, jonka värinauha ei siirry automaattisesti, kuitit ovat useimmiten hyvin haalistuneita...) Syystä, että he aikovat todellakin nyt ryhtyä meidän kanta-asiakkaiksemme! Ja seurasi muutaman minuutin suitsutus kahdesta kimpusta, jotka he olivat meiltä lähiaikoina tilanneet. Kiittelimme siinä toisiamme, hän kimpuista, minä kehuista, ja toivoteltiin viikonloput. Olipa hieno fiilis sen jälkeen jatkaa päivän töitä! Jännityksellä nyt odotamme, mitä tämä pariskunta seuraavan kerran tilaa ja pystymmekö vastaamaan kasvaneisiin odotuksiin.

Asiakkaan kohtaaminen on kukkakaupassa aina vähän jännittävää. Ikinä ei voi heti tietää, kun ihminen astuu sisään, mitä hän haluaa ja millälailla häntä olisi paras lähestyä. Tästä asiasta puhuimme juuri tällä viikolla, kun harjoittelijamme opettaja oli käymässä kaupalla. Asiakaspalvelun oppiminen on vaikeaa muuallakin, mutta nimenomaan kukkakaupassa asiakas on useasti suurien tunteiden vallassa. Myyjän on napattava tunnetilasta kiinni ja luovittava sen mukaisesti, jotta tilanne saadaan onnistumaan.

Helppoahan sen pitäisi olla silloin, kun sisään astuu uunituore isä, joka silmät loistaen kertoo nähneensä juuri syntymän ihmeen ja saaneensa pitää ensimmäisen kerran lastansa sylissään. Tuo onnellinen mies, joka ei ymmärrä kukista tuon taivaallista, näkee edessään vain kukkien väriloistoa ja haluaa ostaa horsmat vaikka juuri tuosta ensimmäisestä vaasista omalle sankarivaimolleen! Siinä kohtaa pitäisi myyjän pitää kuitenkin jalat maassa ja varmistella, ettei vain tulisi vikatikki. Eräs nainen kertoi ystävättärestään, joka inhosi neilikoita yli kaiken. Esikoispojan synnyttyä ylpeä isä kantoi tälle vastasynnyttäneelle äidille ihan vilpittömässä tarkoituksessa kimpun neilikoita. Eihän siitä hyvää seuraa, kun hormoniherkässä tilassa olevan naisen sillälailla suututtaa. Asiaan kuulemma palataan sopivissa tilanteissa edelleen, 20 vuotta myöhemminkin. Auts.

Varmaan kaikkia kukkakauppauransa alussa olevia pelottaa surevien omaisten kohtaaminen. Mitä osaan sanoa läheisensä menettäneelle; en tiedä, miten lohduttaa; entä jos hän alkaa itkeä? Entä jos minäkin alan itkeä? Eihän sitä tiedäkään, kuinka siinä käy. Useimmiten kuitenkin saa huomata, että ihan normaaleja ihmisiähän he ovat, juttelevat säästäkin. Pidetään tauko, jos asiakkaalle tulee itku. Jos ei itse lähde liikaa tunnekuohuun mukaan, yleensä asiakaskin pysyy rauhallisena. Omalla kohdallani olen tuntenut, että kaikkein suurimmat onnistumisen kokemukset asiakaspalvelussa ovat tulleet nimenomaan silloin, kun olen voinut surevalle omaiselle tarjota ammattitaitoista palvelua. Sitähän ihminen heikkona hetkenä tarvitsee: että joku tietää, mitä tehdään ja vakuuttaa, että kaikki kyllä hoidetaan, teidän ei tarvitse ainakaan tätä asiaa enää murehtia.

En unohda koskaan sitä iäkästä, heiveröistä leskeä, joka ei pystynyt päättämään tekstiä miehensä surulaitteen nauhoihin. Hermostuneet ja kiireiset keski-ikäiset tyttäret ja miniät häärivät mummon ympärillä tyrkyttäen ehdotuksiaan, kunnes nainen keräsi voimiensa rippeet ja komensi ylihuolehtivat jälkeläiset syrjemmälle. "Minä haluan keskustella tästä asiasta rauhassa tämän rouvan kanssa", hän ilmoitti tiukasti, minua tarkoittaen, ja herhiläiset ymmärsivät lopulta pörrätä takavasemmalle. Siinä me sitten keskustelimme surulauseista: hän, jonka 60-vuotinen avioliitto oli juuri päättynyt puolison kuolemaan, ja minä, nuori nainen, joka olin vasta astunut avioon. Ja hän kysyi minulta kuin vertaiseltaan, mitä minä haluaisin sanoa, jos minun mieheni olisi kuollut. Olin otettu. Sananmuoto, johon päädyimme lopulta, oli "Rakasta puolisoa ikävöiden". Leskirouva lähti liikkeestä tyytyväisenä ja rauhallisena, hän oli saanut asiansa hoidettua.

Millainen ihminen, sellainen floristi, osa 1

Koska tarkoitus on esitellä itseäni floristina, lienee parasta esitellä joitakin töitäni ja kertoa, mitä mielessäni on liikkunut niitä tehdessä ja suunnitellessa. Sopiva sarja muodostuu varmasti töistä, jotka tein viime syksynä floristin ammattitutkinnon sidonnan ja tilakoristelun näyttöön. Tuskin tulen mihinkään sidontatöihin enää koskaan käyttämään niin paljon ajatusta ja vaivaa kuin noiden töiden taustalle kätkeytyi.

Aloitetaan näyttötutkinnon pienimmällä työllä: Kirjakoriste vapaavalintaiseen kirjaan. Koska näyttötutkinto oli minulle äärettömän tärkeä asia, tuntui siltä, että koristeltavan kirjankin pitäisi olla henkilökohtaisesti tärkeä kirja. Yksi hienoimmista lukemistani kirjoista on Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla-trilogia. Kun vielä omasta kirjahyllystä löytyi kauniilla vanhanaikaisilla kansilla varustettu yhteisnide, ei asiaa kannattanut sen kauemmin pohtia.

Jotta olisin päässyt oikeaan tunnelmaan täydellisen kirjankoristeen luomiselle, päätin lukea kirjan uudestaan kesän aikana. No, oikeastaan en ehtinyt kuin puoleenväliin, mutta se fiilis kyllä löytyi. Halusin tehdä koristeen pelkästään luonnonmateriaaleista, vieläpä mielellään sellaisista, jotka kirjassa mainitaan tai joiden voi kuvitella kasvavan kirjan maisemissa. Kesän mittaan kävelin lähimetsässä ja pellonreunoilla ämpäri kädessä, mutta saaliina oli kaikkea muuta kuin mustikoita tai kanttarelleja. Pieniä jäkäläisiä oksanpätkiä, heinänkorsia, käpyjä, ojanpientareen kukkia, havuja ja kaarnanpaloja. Niistä sitten sommittelin yhä uusia versioita tajutakseni lopulta, että tätä työtä oli mahdoton harjoitella etukäteen valmiiksi. Niin pienistä osasista se koostui, että joka kerta ne asettuivat omanlaiseensa järjestykseen omien luonnollisten muotojensa mukaan.

Näyttötutkintoa edeltävänä iltana juoksin (kyllä, koska valmisteltavaa kaikkiin töihin oli paljon ja vuorokaudessa liian vähän tunteja) sateiseen metsään ja löysin kuin löysinkin vielä kukkivan puna-apilan ja jo kirkkaanpunaiseksi muuttuneen mustikanvarvun. Pellonreunassa oli vielä korjaamatta jääneitä rukiintähkiä ja koossa oli onneksi kaikki mitä tarvittiin.

Tutkintotilanteessa kaikki ei tietenkään koskaan mene niinkuin Strömsössä. Minulla oli uusi kuumaliimapistooli, jota en sitten osannutkaan käyttää. Kasvit olivat edelleen märkiä, eikä liima ottanut kunnolla kiinni. Hermostuksissani levittelin kuumaa ja kylmää liimaa sinne tänne ja jokaisen näkyviin jääneen liimatipan päälle piti liimata jotain uutta peittämään "kohtalokas" virhe. Siltä se tuntui. Työ, jota olin suunnitellut koko kesän, toteutui kädet täristen noin parissakymmenessä minuutissa (hinnoittelulomakkeessa saatoin vähän kaunistella kulunutta aikaa, mutta se johtui niistä pistooliongelmista...) ja oli kooltaan n. 10x20cm. Kauhea määrä tuhlattua aikaa ja vaivaa moisen turhakkeen takia, sanoisi Koskelan Akseli varmasti, mutta minusta se oli kaiken sen arvoista. Lopputulos puhukoon puolestaan.