keskiviikko 23. toukokuuta 2012

Ajatuksia äitienpäivän jälkeen

Heti kun sain blogin julkaistua, iskivät työkiireet rytinällä päälle ja rauhallisesta kirjoitushetkestä voi vain haaveilla. Mutta tekstiä syntyy silloin kun ehditään ja asiaa on. Floristisempia kirjoituksia ja kuvia on tulossa, kunhan ehdin, nyt oli sydämellä äitienpäivän herättämiä ajatuksia...

Äitienpäivän aikaan on tapana lukea lehdestä kuin lehdestä äitiyden ylistystä, hemmotteluvinkkejä äideille, leivontaohjeita ja lahjavinkkejä; yleinen tapa näyttäisi olevan tarjota äidille aamukahveja ja valkovuokkoja sänkyyn, sallittua laiskottelua koko pitkä päivä. Ihan kivaa niille, joille se on mahdollista. Monissa perheissä kuitenkin tehdään töitä äitienpäivänäkin ja juhliminen jää vähemmälle. Niin kuin vaikkapa meillä. Kun isä on töissä ravintolassa ja äiti on kukkakauppias, viettävät lapset äitienpäiväviikonlopun isovanhempien hoivissa. No niin, äitienpäivä tuli ja meni ja Kukkahuone Augustakin selvisi ensimmäisestä todellisesta haasteestaan kunnialla. Ajoissa aloitetulla huolellisella valmistautumisella, laskemisella ja suunnittelulla homma todellakin oli kuin puoliksi tehty, ja sesonki selvitettiin hienosti huolimatta h-hetkeen osuneesta työntekijän sairastumisesta ja harjoittelijan haavoittuneesta sormesta. Hyvä meidän tiimi! Ja tokihan meidän perhekin vietti äitienpäivää. Kakkua syötiin viikkoa aikaisemmin, yhden lapsen omatekoiset lahjat sain jo perjantaina ja loput ihanuudet sitten sunnuntai-illalla. Ehdinpä viedä kukkia myös omalle äidille ja isoäidille.



Kukkakauppa on minulle kuin neljäs lapsi. Odotin sitä kauemmin kuin yhtäkään edellisistä ja jännitin kauppiaaksi ryhtymisen hetkeä lähes yhtä paljon kuin synnytyksiä. Synnytystuskat onneksi olivat enemmän henkistä laatua ja kovemmin kirpaisi ainoastaan sen lyhyen hetken, kun pankissa pisti nimensä lainapaperiin. Kun se sitten pitkän odotuksen jälkeen oli siinä, käsissäni, oma kukkakauppani, olo oli vähintään yhtä hämmentynyt kuin esikoista ensi kertaa pidellessäni. Tässäkö tämä nyt on? Onko se oikeasti minun? Onko se sittenkään ihan sellainen kuin kuvittelin? Pitäisikö minun nyt tietää, mitä tälle pitää tehdä? Entä jos en osaa? Saako tämän palauttaa? Ja vastaukset olivat jokseenkin samoja: Kyllä, se on nyt sinun, sinä olet siitä vastuussa ja ei, sitä ei voi palauttaa. Valtava vastuun taakka laskeutui hartioille ja pelko omasta riittämättömyydestä valtasi mielen. Onneksi se tunne ei pysy päällimmäisenä kauan. Niin kuin äitiydessäkin, myös yrittäjyydessä on takaraivossa jatkuva tieto siitä, että minä olen vastuussa paljosta ja pelko; pelko omasta epäonnistumisesta, pelko siitä ettei osaa, pelko siitä, että lapselle tapahtuu jotain ikävää, menettämisen pelko. Hetki hetkeltä ja päivä päivältä pelko kuitenkin väistyy taaemmas ja päällimmäiseksi nousee positiivisia tunteita. Onnistuminen, ilo, ylpeys, rakkaus (kai sitä ihminen saa omaa kukkakauppaansakin vähän rakastaa ilman että pidetään hulluna?), halu puolustaa omaansa naarastiikerin lailla.

Aivan samoin kuin uuden perheenjäsenen syntyessä, yrittäjäksi ryhtyessäkin koko perheen elämä menee hetkeksi raiteiltaan, etsii uusia uomia ja pikkuhiljaa muutaman kuukauden kuluttua rytmi alkaa löytyä, uudet rutiinit muotoutuvat ja kohta tuntuu siltä kuin se kuopus tai kukkakauppa olisi aina ollut meillä. Nyt kun pian kolme kuukautta on kulunut, huomaan että kyllä se entinen elämäkin on tallella, vaikken ole siihen juuri ehtinyt osallistua. Olen niin onnellisessa asemassa, että minulla on loistava aviomies, joka on viime kuukaudet pyörittänyt kotia, käynyt ruokaostoksilla ja tehnyt ruuat, maksanut laskut, synkronoinut kalenterit isovanhempien kanssa (kiitos myös heille!), jotta lapset haettaisiin hoidosta ajoissa ja joku huolehtisi harrastuksiin kuskaamisesta. Sillä aikaa minä olen opetellut uutta tehtävääni. Tutustunut kuopukseen. Vähitellen silmäni aukeavat huomaamaan jo muitakin asioita. On tullut kesä. Samalla kun mietin  yo-ruusutilauksia, huomaan suunnittelevani uutta kukkapenkkiä kotimme etupihalle. Kotiin tullessa tajuan jo vilkaista pyykkikoriin ja pistää koneen pyörimään tarvittaessa. Muistan keittää lasten aamupuuron illalla valmiiksi, vaikka mies olisikin iltavuorossa. En unohda herättää koululaista aamulla ennen töihin lähtemistä. Voisi melkein sanoa, että minulla on uusi harrastuskin, tämä kirjoittaminen. Uusi elämäntapa on sulautunut osaksi meitä.



Tänään vietän ensimmäistä arkivapaapäivääni kaupalta. Ihan niin kuin vauvan jättäisi ensimmäistä kertaa toisen hoitoon. Enkä ole soittanut sinne kuin kerran ja kävinkin paikalla vain kerran. Kukkia hakemassa, en muuten! Hyvinhän siellä pärjätään, vastuussa on luotettava ja osaava ihminen.


1 kommentti:

  1. Miten mua alkaa melkein itkettää kun luen näitä sun tekstejä. Siis silleen hyvällä tavalla! :D Ihania ja oivalluksia herättäviä juttuja.

    VastaaPoista