Millainen ihminen, sellainen floristi, osa 2

Tulin luvanneeksi kirjoittaa sarjan ammattitutkinnon sidontanäytössä tekemistäni töistä. Lienee jo korkea aika palata aiheeseen... Otetaan käsittelyyn surusidontatyö. Tehtävänannossa pyydettiin tekemään tekniikaltaan vapaavalintainen surutyö muistaakseni n. 70-vuotiaalle hedelmän- ja marjanviljelijälle Kauppapuutarhaliitolta. Työlle oli asetettu myös hintahaarukka.

Päädyin tekemään pyöreän surukimpun monestakin syystä. Ensinnäkin siksi, että olen aina pitänyt pyöreän surukimpun tekemisestä, se käy minulta helposti, sitä ei tarvitsisi hermoilla näytössäkään. Toiseksi, koska näyttötöitä pitää ajatella aina myös kokonaisuutena; on esitettävä mahdollisimman laajasti omaa osaamistaan. Koska tilakoristeeni tuli olemaan perinteinen sienityö, jäi kahvaan tehty surulaite pois laskuista. Varsinaiseen kimpputehtävään minulla oli hieman poikkeava suunnitelma, joten olisi hyvä näyttää myös ihan tavallisen spiraaliin sidotun kimpun osaamista. Pisaranmallinen surukimppu kaikkien taiteen sääntöjen mukaan on kaikkein tuskallisin tietämäni sidontatyö, joten pyöreään kimppuun oli helppo päätyä.

Materiaalivalintoihin vaikutti tietenkin annetut taustatiedot vainajasta ja tilaajasta. Hedelmiä ja marjoja oli syytä mielestäni käyttää, varsinkin kun elokuussa niitä oli mukavasti tarjolla. Pyöreä kimppu, marjat ja hedelmät - pyöreä muoto tulisi hallitsemaan tätä työtä, siispä valitsisin pyöreät kukatkin.

Tähän asti valinnat olivat helppoja, mutta sitten tuli itselleni seinä vastaan. Entäs värit? Pyöreä surukimppu pyöreine materiaaleineen vaikutti kovin romanttiselta ja naiselliselta kokonaisuudelta. Miten saisin kimpusta miehelle sopivan? Tätä ajatusta pyörittelin pitkään ja mikään väriyhdistelmä ei tuntunut saavan kimppua mielestäni tarpeeksi miehiseksi.

Pidän väreistä ja niiden yhdistelystä. Toimivien uusien väriyhdistelmien löytäminen on aina yhtä riemukas kokemus. Pelkän valkoisen ja vihreän kanssa askartelu saa minut tylsistymään, vaikka kaunis yhdistelmähän sekin on. Ihan parasta on silloin, kun löytää väriyhdistelmän suoraan luonnosta. Se ei voi mennä vikaan. Aina silloin tällöin onkin hienoa pysähtyä tarkastelemaan luonnon yksityiskohtia, miten joku pienikin osanen koostuu monen eri värin harmonisesta yhdistelmästä. Kokeilkaahan!

Ahaa-elämyksen tämän työn suhteen koin eräänä kesäpäivänä, jota olimme viettämässä saaristossa. Rantakalliolla joutilaana istuskellessani tajusin oikeiden värien olevan siinä kalliolla vieressäni! Harmaan sävyt valkoisesta mustaan ja raikas kellanvihreä, suoraan karulta kalliolta, onko sen miehekkäämpää väripalettia?

 
Loppu sujui kuin itsestään. Kellanvihreät omenat löysivät itseoikeutetusti paikkansa kimpusta. Omenat saivat seurakseen myös oksat, joissa olivat kasvaneet: jäkälän peittämät satavuotisen omenapuun kulmikkaat oksat rikkoivat sopivasti kimpun muuten niin pyöreitä muotoja. Marja-aronia takapihallamme oli nujertua kuormansa alla, mustat marjat kypsyivät juuri sopivasti. Valkoinen ruusu on aina arvokas ja kunnioittava kukka surukimppuun. Siniharmaa piikkiputki terävine kärkineen oli sille osuva vastakohta. Pörröinen Green Trick-neilikka imitoi hienosti sammalta ja antoi upean kontrastin kiiltävälle omenan pinnalle. Pieneksi vaaleaksi kukaksi valitsin valkoisen tähtiputken, joka muodoltaan on lähellä piikkiputkea, olemukseltaan kuitenkin aivan päinvastainen, herkkä ja haavoittuva. Kokonaisuuden täydensivät vihreä hortensia, mustikanvarvut, kuunliljan harmaanvihreät lehdet sekä vuorenkilven nahkeankiiltävät lehdet.

Haasteita

Kesä on pelottavan hiljaista aikaa kukkakaupassa. Aikaa voisi olla vaikka blogikirjoitteluunkin, mutta jostain syystä inspiraatiota ei ole löytynyt. Eilen eräs asiakas selaili valokuvakirjaa, jonka olen koonnut floristiopintojen aikaisista töistä, kehui kuvia ja esitti kysymyksen: "Pääsetkö sä nykyään tekemään mitään tällaisia hienoja töitä?" Vastasin jotain ympäripyöreää alan vaihtelevuudesta mutta kysymys jäi kaihertamaan mieltä pitkäksi aikaa. Melkein ahdistuin, kun ajattelin kouluaikaisia suuria sidontatöitä, kun materiaalia oli käytössä valtavat määrät ja hintojen kanssa ei tarvinnut kitsastella. Tätäkö se minun elämäni pienen paikkakunnan kukkakauppiaana nyt sitten on, krysanteeminoksia hautausmaavaaseihin, ruusua ja harsoa satunnaiselle syntymäpäiväsankarille? Ketään ei ole haudattukaan tien toiselle puolelle muutamaan viikkoon. Morsiamet googlaavat netistä morsiuskimpun ja oheistuotteet, printtavat mieleisensä ja tuovat kuvan. Tällainen samanlainen, kiitos. Helppoahan se on, säästää suunnittelun vaivan.  Mutta onko tässä enää mahdollista olla luova ja käyttää kaikkia ammattitaitonsa antamia mahdollisuuksia? Itsensä kehittämisestä puhumattakaan?

Olisin varmasti päätynyt näiden ajatusten myötä hyvin synkkiin syövereihin, jos emme sattumalta olisi juuri edellisenä päivänä työntekijäni kanssa ilmoittautuneet ehkä maailman tämän hetken kuuluisimman floristigurun Gregor Lerschin kurssille syyskuussa. Mieletön tilaisuus nimenomaan siihen itsensä kehittämiseen. Olkoonkin, että menemme olosuhteiden pakosta vain yhdeksi päiväksi, olen varma, että tulemme saamaan huikeita uusia ideoita ja ajatuksia ja pääsemme tekemään asioita, jotka ovat tämän arkisen mukavuusalueemme ulkopuolella. Sekin toki vähän ahdistaa; miten sitä tavallinen maalaisfloristi osaa mitään tehdä moisen floristiikan ylijumalan katseen alla? Uskon kuitenkin, että alkujännityksen jälkeen saamme kurssista kaiken irti ja voimme sen jälkeen tuoda asiakkaillemmekin tuulahduksen modernia kukkasidontaa maailmalta. Maltan tuskin odottaa!


Tarkemmin kun pohtii, vaikka täällä ei kovin usein mitään valtaisaa ja ylettömän kallista tulekaan tehtyä, on meidän arjessammekin erilaisia haasteita, välillä pienempiä, välillä suurempia. Viime viikolla tein surukimpun asiakkaan toivomuksesta pelkästään luonnonkukkia käyttäen. Se olikin yllättäen oikein mukava työ ja heräsin huomaamaan, miten vähän hyödynnämme Suomen kesän tarjoamia mahdollisuuksia. Tavallisestihan ajatellaan että luonnonkukat ovat "vihollisiamme", ihmiset eivät osta kesällä leikkokukkia, koska pientareet ja puutarhat ovat täynnä kukkaa. Miksi emme mekin käyttäisi niitä? Tietenkään emme voi poimia ojasta päivänkakkaroita ja myydä niitä 2e/kpl, mutta voimme myydä ammattitaitoa. Luonnonkukista surukimpun halunnut asiakas olisi toki voinut kyhätä puskan itsekin, mutta eipä se varmasti olisi näyttänyt samalta kuin floristin sitoma kimppu. Siitä ilosta asiakas oli täysin valmis maksamaan meille kukkien poimimiseen ja sitomiseen kuluneesta ajasta käyvän hinnan. Eikä tullut hävikkiä. Lisää näitä asiakkaita, kiitos.

Toinen hauska haaste heitettiin minulle pari päivää sitten, kun eräs morsian jätti kimppunsa suhteen toisaalta hyvin vapaat kädet toimia, mutta hänen vaatimuksensa kimpun värimaailman suhteen ovatkin tiukat, ei aivan sitä mitä on totuttu näkemään perusmorsiamilla. Tiedän, että tässä kimpussa pitää venyä sellaiseen äärilaitaan, että silmiin sattuu ja sitten mennä siitä vielä vähän pidemmälle. Onneksi meikäläisessä on vähän masokistin vikaa. Siitä tulee kivaa!