lauantai 21. huhtikuuta 2012

Kohtaamisia

Eilen sain kaupalle ihanan, mieltälämmittävän puhelun. Aina ensin sydäntä kylmää, kun kuulee langan toisessa päässä olevan jonkin asiakkaan, joka on parin päivän sisällä käynyt ostoksilla. Automaattisesti ensimmäinen ajatus on, että nyt tulee reklamaatio; jotain on mennyt pieleen, kukat kuihtuneet, sidokset hajonneet, värit väärät, mitä tahansa on voinut sattua. Tämä nainen kuitenkin kertoi ensin halunneensa testata, että toimiiko tämä puhelinnumero, jonka he olivat miehensä kanssa meidän himmeästä kassakuitistamme tihrustaneet esiin. (Meillä on vanha kassakone, jonka värinauha ei siirry automaattisesti, kuitit ovat useimmiten hyvin haalistuneita...) Syystä, että he aikovat todellakin nyt ryhtyä meidän kanta-asiakkaiksemme! Ja seurasi muutaman minuutin suitsutus kahdesta kimpusta, jotka he olivat meiltä lähiaikoina tilanneet. Kiittelimme siinä toisiamme, hän kimpuista, minä kehuista, ja toivoteltiin viikonloput. Olipa hieno fiilis sen jälkeen jatkaa päivän töitä! Jännityksellä nyt odotamme, mitä tämä pariskunta seuraavan kerran tilaa ja pystymmekö vastaamaan kasvaneisiin odotuksiin.

Asiakkaan kohtaaminen on kukkakaupassa aina vähän jännittävää. Ikinä ei voi heti tietää, kun ihminen astuu sisään, mitä hän haluaa ja millälailla häntä olisi paras lähestyä. Tästä asiasta puhuimme juuri tällä viikolla, kun harjoittelijamme opettaja oli käymässä kaupalla. Asiakaspalvelun oppiminen on vaikeaa muuallakin, mutta nimenomaan kukkakaupassa asiakas on useasti suurien tunteiden vallassa. Myyjän on napattava tunnetilasta kiinni ja luovittava sen mukaisesti, jotta tilanne saadaan onnistumaan.

Helppoahan sen pitäisi olla silloin, kun sisään astuu uunituore isä, joka silmät loistaen kertoo nähneensä juuri syntymän ihmeen ja saaneensa pitää ensimmäisen kerran lastansa sylissään. Tuo onnellinen mies, joka ei ymmärrä kukista tuon taivaallista, näkee edessään vain kukkien väriloistoa ja haluaa ostaa horsmat vaikka juuri tuosta ensimmäisestä vaasista omalle sankarivaimolleen! Siinä kohtaa pitäisi myyjän pitää kuitenkin jalat maassa ja varmistella, ettei vain tulisi vikatikki. Eräs nainen kertoi ystävättärestään, joka inhosi neilikoita yli kaiken. Esikoispojan synnyttyä ylpeä isä kantoi tälle vastasynnyttäneelle äidille ihan vilpittömässä tarkoituksessa kimpun neilikoita. Eihän siitä hyvää seuraa, kun hormoniherkässä tilassa olevan naisen sillälailla suututtaa. Asiaan kuulemma palataan sopivissa tilanteissa edelleen, 20 vuotta myöhemminkin. Auts.



Varmaan kaikkia kukkakauppauransa alussa olevia pelottaa surevien omaisten kohtaaminen. Mitä osaan sanoa läheisensä menettäneelle; en tiedä, miten lohduttaa; entä jos hän alkaa itkeä? Entä jos minäkin alan itkeä? Eihän sitä tiedäkään, kuinka siinä käy. Useimmiten kuitenkin saa huomata, että ihan normaaleja ihmisiähän he ovat, juttelevat säästäkin. Pidetään tauko, jos asiakkaalle tulee itku. Jos ei itse lähde liikaa tunnekuohuun mukaan, yleensä asiakaskin pysyy rauhallisena. Omalla kohdallani olen tuntenut, että kaikkein suurimmat onnistumisen kokemukset asiakaspalvelussa ovat tulleet nimenomaan silloin, kun olen voinut surevalle omaiselle tarjota ammattitaitoista palvelua. Sitähän ihminen heikkona hetkenä tarvitsee: että joku tietää, mitä tehdään ja vakuuttaa, että kaikki kyllä hoidetaan, teidän ei tarvitse ainakaan tätä asiaa enää murehtia.

En unohda koskaan sitä iäkästä, heiveröistä leskeä, joka ei pystynyt päättämään tekstiä miehensä surulaitteen nauhoihin. Hermostuneet ja kiireiset keski-ikäiset tyttäret ja miniät häärivät mummon ympärillä tyrkyttäen ehdotuksiaan, kunnes nainen keräsi voimiensa rippeet ja komensi ylihuolehtivat jälkeläiset syrjemmälle. "Minä haluan keskustella tästä asiasta rauhassa tämän rouvan kanssa", hän ilmoitti tiukasti, minua tarkoittaen, ja herhiläiset ymmärsivät lopulta pörrätä takavasemmalle. Siinä me sitten keskustelimme surulauseista: hän, jonka 60-vuotinen avioliitto oli juuri päättynyt puolison kuolemaan, ja minä, nuori nainen, joka olin vasta astunut avioon. Ja hän kysyi minulta kuin vertaiseltaan, mitä minä haluaisin sanoa, jos minun mieheni olisi kuollut. Olin otettu. Sananmuoto, johon päädyimme lopulta, oli "Rakasta puolisoa ikävöiden". Leskirouva lähti liikkeestä tyytyväisenä ja rauhallisena, hän oli saanut asiansa hoidettua.



keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Millainen ihminen, sellainen floristi, osa 1

Koska tarkoitus on esitellä itseäni floristina, lienee parasta esitellä joitakin töitäni ja kertoa, mitä mielessäni on liikkunut niitä tehdessä ja suunnitellessa. Sopiva sarja muodostuu varmasti töistä, jotka tein viime syksynä floristin ammattitutkinnon sidonnan ja tilakoristelun näyttöön. Tuskin tulen mihinkään sidontatöihin enää koskaan käyttämään niin paljon ajatusta ja vaivaa kuin noiden töiden taustalle kätkeytyi.

Aloitetaan näyttötutkinnon pienimmällä työllä: Kirjakoriste vapaavalintaiseen kirjaan. Koska näyttötutkinto oli minulle äärettömän tärkeä asia, tuntui siltä, että koristeltavan kirjankin pitäisi olla henkilökohtaisesti tärkeä kirja. Yksi hienoimmista lukemistani kirjoista on Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla-trilogia. Kun vielä omasta kirjahyllystä löytyi kauniilla vanhanaikaisilla kansilla varustettu yhteisnide, ei asiaa kannattanut sen kauemmin pohtia.

Jotta olisin päässyt oikeaan tunnelmaan täydellisen kirjankoristeen luomiselle, päätin lukea kirjan uudestaan kesän aikana. No, oikeastaan en ehtinyt kuin puoleenväliin, mutta se fiilis kyllä löytyi. Halusin tehdä koristeen pelkästään luonnonmateriaaleista, vieläpä mielellään sellaisista, jotka kirjassa mainitaan tai joiden voi kuvitella kasvavan kirjan maisemissa. Kesän mittaan kävelin lähimetsässä ja pellonreunoilla ämpäri kädessä, mutta saaliina oli kaikkea muuta kuin mustikoita tai kanttarelleja. Pieniä jäkäläisiä oksanpätkiä, heinänkorsia, käpyjä, ojanpientareen kukkia, havuja ja kaarnanpaloja. Niistä sitten sommittelin yhä uusia versioita tajutakseni lopulta, että tätä työtä oli mahdoton harjoitella etukäteen valmiiksi. Niin pienistä osasista se koostui, että joka kerta ne asettuivat omanlaiseensa järjestykseen omien luonnollisten muotojensa mukaan.




Näyttötutkintoa edeltävänä iltana juoksin (kyllä, koska valmisteltavaa kaikkiin töihin oli paljon ja vuorokaudessa liian vähän tunteja) sateiseen metsään ja löysin kuin löysinkin vielä kukkivan puna-apilan ja jo kirkkaanpunaiseksi muuttuneen mustikanvarvun. Pellonreunassa oli vielä korjaamatta jääneitä rukiintähkiä ja koossa oli onneksi kaikki mitä tarvittiin.

Tutkintotilanteessa kaikki ei tietenkään koskaan mene niinkuin Strömsössä. Minulla oli uusi kuumaliimapistooli, jota en sitten osannutkaan käyttää. Kasvit olivat edelleen märkiä, eikä liima ottanut kunnolla kiinni. Hermostuksissani levittelin kuumaa ja kylmää liimaa sinne tänne ja jokaisen näkyviin jääneen liimatipan päälle piti liimata jotain uutta peittämään "kohtalokas" virhe. Siltä se tuntui. Työ, jota olin suunnitellut koko kesän, toteutui kädet täristen noin parissakymmenessä minuutissa (hinnoittelulomakkeessa saatoin vähän kaunistella kulunutta aikaa, mutta se johtui niistä pistooliongelmista...) ja oli kooltaan n. 10x20cm. Kauhea määrä tuhlattua aikaa ja vaivaa moisen turhakkeen takia, sanoisi Koskelan Akseli varmasti, mutta minusta se oli kaiken sen arvoista. Lopputulos puhukoon puolestaan.




Augustat

Tein joidenkin ihmisten mielestä typerästi, kun menin muuttamaan liikkeen nimen omistajanvaihdoksen yhteydessä. Varmasti olisi jollain mittarilla ollut parempi jatkaa vanhalla nimellä. Mutta eikö se olisi ollut vähän sama kuin jos olisin jatkanut liikkeenpitoa mitään muuttamatta hissunkissun, varoen, ettei kukaan vain huomaa edellisen omistajan hävinneen? Eihän sellainen minulle sopinut. Jos on vuosikaudet suunnitellut tulevaa omaa kukkakauppaansa, sen sisustusta, tyyliä, käytännöllisintä järjestystä, graafista ilmettä, maljakoita, ostoslistoja, jouluistutuksia, näyteikkunasomistuksia, kylmiön hyllyjen korkeuksia, tiskialtaan kokoa jne., pitäähän sille kaupalle antaa myös oma nimi! Sellainen, joka tuntuu hyvältä puhelimeen vastatessa.

Nimen keksin vasta aika myöhäisessä vaiheessa. Mutta siitä tulikin sitten hyvä. Kukkahuone Augusta. Kukkahuonetta en sen kummemmin perustele, se vain tuntui paremmalta, nuorekkaammalta, 2010-lukulaisemmalta kuin tavallinen kukkakauppa.

Augustoja on itse asiassa ollut kaksi. Toinen, se jonka kuva nyt komeilee kaupan seinällä, oli Vaarini äiti Augusta Elina. En toki ole häntä koskaan tavannut, tunnet hänet vain sen perusteella, mitä olen kuullut muilta. Jotenkin olen aina pitänyt häntä kovin kiehtovana persoonana. Hänessä oli sitä menneiden naissukupolvien sitkeyttä ja voimaa, millä mentiin läpi uskomattoman vaikeiden aikojen omistaan huolta pitäen. Sen tarkemmin en tässä lähde kertomaan hänen elämästänsä, sillä kaikki tietoni perustuvat kuulopuheisiin oman mielikuvitukseni värittämänä. Meillä kaikilla hänen jälkeläisillään on varmasti ihan oma mielikuvamme Augustasta.

Toinen Augusta oli anoppini sukulaistäti, joka jätti pienen mökkinsä hänelle perinnöksi. Tuohon mökkiin ja sen ympäristöön rakastuin ensisilmäyksellä. Sen seinät, esineet, omenapuut, saunan raput ja navetan ikkunat kertovat lukemattomia tarinoita sille, joka vain osaa kuunnella. Se on paikka jossa sielu lepää. Se on pohjaton inspiraation lähde. Ja sitä paitsi, navetassa lojuu vanhoja puulaatikoita, sinkkiämpäreitä, ikkunanpokia ja ties mitä ihanuuksia vain odottaen, että kukkakauppias tulisi ja pelastaisi...

Näitä kahta naista kiittääkseni ja kunnioitusta osoittaakseni nimesin kauppani Augustaksi. Joskus olin ajatellut antaa Augustan toiseksi nimeksi tyttärelleni, mutta kävikin niin, että hänen kohdallaan minua inspiroi enemmän Astrid Lindgren ja hän sai toiseksi nimekseen Marikki. Nappivalinnaksi osoittautui sekin.




Alku

Päätin perustaa oman blogin. En siksi, etteikö minulla olisi muuta tekemistä, vaan lähinnä, koska se ajatus on kiehtonut minua jo kauan. Viime aikoina olen tehnyt muutakin sellaista, jota olen jo kauan suunnitellut, joten miksen siis tekisi vielä tätäkin. Aika näyttää, ehdinkö koskaan kirjoittaa tänne toista kertaa.

Ostin puolisentoista kuukautta sitten kukkakaupan eli ryhdyin yrittäjäksi. Sen jälkeen olen saanut useita kertoja vastata kysymykseen: "Mistä moinen ajatus nyt yhtäkkiä?" Kysymys on äärettömän huono. Ei kai kukaan ryhdy kukkakauppiaaksi hetken mielijohteesta? Ei ainakaan sellainen ihminen kuin minä. Päätin ryhtyä kukkakauppayrittäjäksi 16.11.1998. Silloin olin jo jonkin aikaa työttömänä nuorena ekonomina miettinyt, mitä ihan oikeasti haluaisin työkseni tehdä. Yrittäjäksi ryhtyminen joskus tulevaisuudessa tuntui houkuttelevalta, koska totta puhuen, minusta vaan on kivempaa olla pomo kuin pomotettava. Lisäksi halusin saada Oikean Ammatin, jossa saa hyödyntää kädentaitojaan ja käyttää luovuutta. (Enkä tuolla halua mitenkään vähätellä ekonomikoulutuksen arvoa, se nyt vaan ei ollut mun juttu.) Tuona päivänä menin käymään mynämäkeläisessa kukkakaupassa äidin asialla, noutamaan Mummin syntymäpäiväkukkia. Siellä oli pieni jono, ihmiset noutivat tilauksiaan, ehdin rauhassa katsella ympärilleni. Ja tajusin löytäneeni itselleni ammatin. Minusta tulisi kukkakauppias, kunhan ensin olisin opiskellut asiaankuuluvan ammatin. Seuraavana päivänä soitin Tuorlaan ja kysyin, miten voisin opiskella floristiksi. Minulle vastattiin, että ensin on opiskeltava puutarhatalouden perustutkinto. Seuraavana syksynä aloitin kuuliaisesti puutarhuriopinnot.

Jokainen osaa laskea sen verran, että tuosta on kulunut jokunen vuosi. Floristin paperit sain käteeni vasta viime syksynä. Siinä välillä oli pitkä pätkä elämää. Opiskelua, harjoittelua, kukkia, kukkakauppoja, perheen perustamista, töitä, unelmointia, kukkia ja taas kukkia, suunnitelmia, töitä, töitä, töitä, omakotitalon rakentamista, perennapenkkejä, lapsia, äitiyslomia, kasvamista ihmisenä, ikävää töihin, töitä, floristiopintoja, kukkia, inspiraatioita, ahaa-elämyksiä, itsensä kehittämistä, harjoittelua, epäröintiä, huono-äiti-fiiliksiä, pohdiskelua, suuria suunnitelmia.

Vääjäämättä asiat kuitenkin johtivat toiseen ja nyt olen saavuttanut sen, elämäni pitkäjänteisimmän tavoitteen. Olen kauppiaana siinä samassa liikkeessä, jossa vuosia sitten käydessäni löysin tulevan urani. Tästä alkaa uusi vaihe elämässä. Augustan aika.