Näytetään tekstit, joissa on tunniste suru. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste suru. Näytä kaikki tekstit

lauantai 13. lokakuuta 2012

Syksy




On vierähtänyt jo pitkä aika siitä, kun viimeksi kirjoitin blogia. Ei vain ole ollut inspiraatiota kirjoittamiseen. Pelkkiä kuvia en viitsi täällä julkaista, muut foorumit ovat sitä varten. Täällä haluan jakaa ajatuksia työstäni. Inspiraatio on ollut kadoksissa varmasti lähinnä siksi, että kulunut syksy on ollut töiden suhteen raskas. Ei sillä lailla, että töitä olisi ollut liikaa; lyhyelle ajanjaksolle on vain osunut useampi henkisesti raskas tapahtuma.

Taisinpa aiemmin kirjoittaa siitä, kuinka surusidontaan ja surevien kohtaamiseen pitäisi aina osata suhtautua ammattimaisesti, laittaa omat tunteet syrjään. Joskus, jopa useimmiten, se onkin helppoa: jokapäiväisiä työtehtäviä, jotka suoritetaan sen kummemmin ajattelematta ja tunteilematta. Mutta sitten on niitä tapauksia, joihin ei voi olla menemättä syvemmälle. Kun useiden hautajaisten takia kovin tutuksi käynyt asiakas kuolee - suruun, otaksuimme. Kun vanhemmat menettävät lapsen. Kun lapset menettävät äidin. Kun aivan liian nuori ihminen jää leskeksi. Syöpä.

Lyhdyn koristelu: Ronja
Työpäivistä katoaa ilo, kun ajatukset pyörivät näiden toinen toistaan seuraavien tapausten ympärillä. Ei voi olla ajattelematta, että tuo kaikki voi tapahtua kenelle tahansa lähipiirissämme, perheessämme, minulle. Mietimme, mikä tästä ammatista teki niin houkuttelevan. Ei sitä valitessaan tullut ajatelleeksi, että floristinkin työssä vastaan tulee tilanteita, joiden jälkeen on mentävä takahuoneeseen itkemään. Tapahtuuhan sellaista tietysti monissa ammateissa paljon useamminkin, mutta jotenkin sitä kuvitteli valinneensa henkisesti helpon tien. Kaikkea muuta.

Tuollaisen tunnelman vallitessa työpaikalla yrittäjäkin helposti hyytyy kaiken muun suhteen. Uuden ideointi, markkinointi, joulun suunnittelu - se kaikki tuntuu niin kovin turhalta ja tyhjänpäiväiseltä, kun muistelee asiakkaan surun riipimiä kasvoja. Sitä vain odottaa hetkeä, jolloin saa laittaa ovet lukkoon ja lähteä kotiin oman perheensä luo. Yhteisiä hetkiä kotisohvalla ei voi koskaan olla liikaa.

Tällä viikolla kaupalla on kuitenkin ollut jo kevyempi tunnelma. Tupa on ollut täynnä elämää. Meillä on uusi innostunut ja aktiivinen harjoittelija, joka on saanut meidät ryhtymään täydellä teholla jouluvalmisteluihin. Lisäksi tämän viikon ajan joukossamme on ollut kaksi yhdeksäsluokkalaista tyttöä TET-jaksollaan. On pyöritelty palloja sammaleesta, väkerretty kransseja jäkälistä, kävyistä ja syksyn lehdistä, jouluiset nauhat ovat taipuneet lukuisiksi ruseteiksi. Välillä olen tuntenut itseni lähinnä kiertäväksi askartelunohjaajaksi, kun olen kulkenut työpisteeltä toiselle neuvoen ja korjaten, kehuen ja tsempaten, kunkin opetellessa uusia asioita. Ja olenpa itsekin samalla yrittänyt opetella ja kehitellä jotain uutta. Alimmaisessa kuvassa komeilee tuotekehittelyni tulos.

Tytöt pääsivät käsiksi sammaleisiin, tästä se lähtee...
Esimakua Augustan ensimmäisestä joulusta

lauantai 21. huhtikuuta 2012

Kohtaamisia

Eilen sain kaupalle ihanan, mieltälämmittävän puhelun. Aina ensin sydäntä kylmää, kun kuulee langan toisessa päässä olevan jonkin asiakkaan, joka on parin päivän sisällä käynyt ostoksilla. Automaattisesti ensimmäinen ajatus on, että nyt tulee reklamaatio; jotain on mennyt pieleen, kukat kuihtuneet, sidokset hajonneet, värit väärät, mitä tahansa on voinut sattua. Tämä nainen kuitenkin kertoi ensin halunneensa testata, että toimiiko tämä puhelinnumero, jonka he olivat miehensä kanssa meidän himmeästä kassakuitistamme tihrustaneet esiin. (Meillä on vanha kassakone, jonka värinauha ei siirry automaattisesti, kuitit ovat useimmiten hyvin haalistuneita...) Syystä, että he aikovat todellakin nyt ryhtyä meidän kanta-asiakkaiksemme! Ja seurasi muutaman minuutin suitsutus kahdesta kimpusta, jotka he olivat meiltä lähiaikoina tilanneet. Kiittelimme siinä toisiamme, hän kimpuista, minä kehuista, ja toivoteltiin viikonloput. Olipa hieno fiilis sen jälkeen jatkaa päivän töitä! Jännityksellä nyt odotamme, mitä tämä pariskunta seuraavan kerran tilaa ja pystymmekö vastaamaan kasvaneisiin odotuksiin.

Asiakkaan kohtaaminen on kukkakaupassa aina vähän jännittävää. Ikinä ei voi heti tietää, kun ihminen astuu sisään, mitä hän haluaa ja millälailla häntä olisi paras lähestyä. Tästä asiasta puhuimme juuri tällä viikolla, kun harjoittelijamme opettaja oli käymässä kaupalla. Asiakaspalvelun oppiminen on vaikeaa muuallakin, mutta nimenomaan kukkakaupassa asiakas on useasti suurien tunteiden vallassa. Myyjän on napattava tunnetilasta kiinni ja luovittava sen mukaisesti, jotta tilanne saadaan onnistumaan.

Helppoahan sen pitäisi olla silloin, kun sisään astuu uunituore isä, joka silmät loistaen kertoo nähneensä juuri syntymän ihmeen ja saaneensa pitää ensimmäisen kerran lastansa sylissään. Tuo onnellinen mies, joka ei ymmärrä kukista tuon taivaallista, näkee edessään vain kukkien väriloistoa ja haluaa ostaa horsmat vaikka juuri tuosta ensimmäisestä vaasista omalle sankarivaimolleen! Siinä kohtaa pitäisi myyjän pitää kuitenkin jalat maassa ja varmistella, ettei vain tulisi vikatikki. Eräs nainen kertoi ystävättärestään, joka inhosi neilikoita yli kaiken. Esikoispojan synnyttyä ylpeä isä kantoi tälle vastasynnyttäneelle äidille ihan vilpittömässä tarkoituksessa kimpun neilikoita. Eihän siitä hyvää seuraa, kun hormoniherkässä tilassa olevan naisen sillälailla suututtaa. Asiaan kuulemma palataan sopivissa tilanteissa edelleen, 20 vuotta myöhemminkin. Auts.



Varmaan kaikkia kukkakauppauransa alussa olevia pelottaa surevien omaisten kohtaaminen. Mitä osaan sanoa läheisensä menettäneelle; en tiedä, miten lohduttaa; entä jos hän alkaa itkeä? Entä jos minäkin alan itkeä? Eihän sitä tiedäkään, kuinka siinä käy. Useimmiten kuitenkin saa huomata, että ihan normaaleja ihmisiähän he ovat, juttelevat säästäkin. Pidetään tauko, jos asiakkaalle tulee itku. Jos ei itse lähde liikaa tunnekuohuun mukaan, yleensä asiakaskin pysyy rauhallisena. Omalla kohdallani olen tuntenut, että kaikkein suurimmat onnistumisen kokemukset asiakaspalvelussa ovat tulleet nimenomaan silloin, kun olen voinut surevalle omaiselle tarjota ammattitaitoista palvelua. Sitähän ihminen heikkona hetkenä tarvitsee: että joku tietää, mitä tehdään ja vakuuttaa, että kaikki kyllä hoidetaan, teidän ei tarvitse ainakaan tätä asiaa enää murehtia.

En unohda koskaan sitä iäkästä, heiveröistä leskeä, joka ei pystynyt päättämään tekstiä miehensä surulaitteen nauhoihin. Hermostuneet ja kiireiset keski-ikäiset tyttäret ja miniät häärivät mummon ympärillä tyrkyttäen ehdotuksiaan, kunnes nainen keräsi voimiensa rippeet ja komensi ylihuolehtivat jälkeläiset syrjemmälle. "Minä haluan keskustella tästä asiasta rauhassa tämän rouvan kanssa", hän ilmoitti tiukasti, minua tarkoittaen, ja herhiläiset ymmärsivät lopulta pörrätä takavasemmalle. Siinä me sitten keskustelimme surulauseista: hän, jonka 60-vuotinen avioliitto oli juuri päättynyt puolison kuolemaan, ja minä, nuori nainen, joka olin vasta astunut avioon. Ja hän kysyi minulta kuin vertaiseltaan, mitä minä haluaisin sanoa, jos minun mieheni olisi kuollut. Olin otettu. Sananmuoto, johon päädyimme lopulta, oli "Rakasta puolisoa ikävöiden". Leskirouva lähti liikkeestä tyytyväisenä ja rauhallisena, hän oli saanut asiansa hoidettua.